Ukk-puisto IV
Urho Kekkosen kansallispuisto Aittajärveltä syyskuussa 2001
- mukana minä
Vaelluskartta: Koilliskaira 1:100 000 - Karttakeskus
Reitti
Matkakertomus
Ensimmäisenä päivänä
lähdin töiden jälkeen ajamaan kohti pohjoista. Tällä kertaa reitti kulki Kajaanin, Ranuan ja Rovaniemen kautta. Matka taittui ja bensaa paloi. Vettä satoi aika lailla taukoamatta perille saakka. Kuutuan metsäautotien risteys löytyi viimevuotisella kokemuksella 14 km:n päässä Saariselän taajamasta. Sitten vain yön pimeydessä 34 km hiekkateitä kohti Aittajärveä. Viitoitusta oli sentään lisätty. Kuoppia kierrellessä sain yhden pohjakosketuksenkin. Aittajärven parkkipaikalta löytyi autoja kolmattakymmentä, ja lähempänä kahta pääsin viimein takapenkille nukkumaan.
Toisena päivänä
heräsin aamulla varhain ja huomasin tihkusateen tauonneen. Reippain mielin kamat selkään ja Suomujoen rantaan. Kahlauspaikalle oli ilmestynyt kahlausvaijeri kulkua helpottamaan. Paljaita jalkoja hyysi. Suomujoen vartta itään kävellessä vesisade alkoi uudelleen. Maa oli märkää ja kengät kastuivat pikkuhiljaa; goretexistä oli näköjään aika jo jättänyt. Ruska loisti puissa ja mustikoissa, puolukat sen sijaan olivat lämpimien säiden ansiosta vielä vihreitä. Kahlasin Muorravaarakanjoen yli kahlauspaikalla - kengät jalassa, kun ne olivat jo muutenkin märät. Seurasin hankalassa maastossa Muorravaarakanjokea etelään. Tyhjentelin kengistä vettä ja vaihtelin sukkia. Kumisaappaat olisivat olleet kova sana. Leiriydyin Harrijoenkaidan länsipuolelle lammen rantaan maisemia ihaillen.
Kolmantena päivänä
ilma oli edelleen pilvinen ja märkä. Purin leirin ja jatkoin kulkua etelään. Kannattamanuskan seutuvilla jätin polun ja aloin nousta puurajaa kohti. Puiden loppuessa sukelsin pilveen. Kävelin pienen ympyrän Kannattamanuskan eteläpuolisella tönnällä ja totesin kompassin olevan aivan ehdoton väline sumussa. Kiersin Laukkunoksan eteläpuolelle ja aloin laskeutua alas Tiuhtelmapään ja Sara-Pieran muurivaaran väliseen solaan. Seurailin Kaarreojaa Anterinmukkaan erkaantuvalle polulle asti. Anterinmukassa oli pari ihmistä ennen minua. Aterian jälkeen sauna maistui taivaalliselle. Ihmettelin ihmisen pienuutta ja elämän irtonaisuutta, kovin vähästä on kaikki kiinni. Nukuin hyvin lämpimässä tuvassa ja sain vihdoin kamani kuiviksi.
Neljäntenä päivänä
keli näytti alkavan kohentua. Reippain mielin tallustin Anterinmukasta lounaaseen kulkevaa baanaa ja arvoin mielessäni paluureittiä. Sadepilvien väistyessä jätin ylileveäksi kuluneen polun ja seurasin jokea Anteripään eteläpuolitse kohti Akanhärkäkurua. Kuru olikin näkemisen arvoinen. Kauniissa ruskamaisemassa kujin Muorravaarakanjoen yläjuoksun laakson poikki. Nuotiopaikalla pysähdyin pitkäksi toviksi nautiskelemaan elämän ihanuudesta. Kumma, miten mieliala on säästä kiinni. Muistin jopa ystäviäni, kun kenttää piisasi. Sitten kipusin ylös Suppukotavaaran lounaispuolelle johtavaa puronharaa, ja pystytin leirin sinne, missä virtaava vesi näytti loppuvan. Leiripaikka oli tunnelmallinen kapean laakson mutka. Iltalenkkinä kiipesin Suppukotavaaran eteläpuoliselle tunturintönnäälle ihailemaan väistyvää päivänvaloa, tunturikoivikkoa ja varpukasvillisuuden karua kauneutta.
Viidentenä päivänä
nousin Lumipään eteläpuoliselle satulalle ja suuntasin luoteeseen paljakkaa pitkin. Välillä piti kierrellä kivikoita. Tavoitin Sorvusojan latvan ja taivalsin jokivartta pohjoiseen. Seisomakivenselällä kiipesin harjanteen yli ja laskeuduin maantiekurun puolelle. Sieltä löytyikin hyvin tallattu polku. Ilmassa oli jo kotimatkan tuntua. Sotavaaranjokea pohjoiseen seuraillessani kohtaisin ensimmäiset ihmiset puoleentoista vuorokauteen. Ajallaan näin yllättäen muutaman tutunkin. Erikoista. Jossain Maantiekurunojan latvan seutuvilla panin pitkäkseni puun juurelle ja nautiskelin erikoisen lämpimästä syyspäivästä ja kiireettömästä ei-mistään. Myöhemmin taivaltaessani Maantiekurunojan vartta ihmettelin, miten ihmeessä joskus olin jaksanut vielä pitempiäkin päivätaipaleita. Nytkin oli toki liikaa ruokaa mukana. Maantiekurunjärveltä jatkoin vielä lyhyen hilpaisun Aittajärven kahlauspaikalle, vaikka ilta alkoikin jo saapua. Kenkiä en enää säälinyt Suomujokea ylittäessäni. Pian nostin tavarat autoon ja lähdin matkaan; onneksi kiinni jumittunut käsijarru irtosi. Ajoin päätielle ja etsin sopivan levähdyspaikan. Sitten taas takapenkille nukkumaan.
Seuraava päivä nyt ei enää mikään varsinainen vaelluspäivä ollut, mutta elämysrikas silti. Autolla ajoa bensapumpun pettämiseen asti, mikä tapahtui onneksi vain viitisen kilometriä Ranualta. Sitten hinausautolla Juutisen autokorjaamolle, jonka palvelu oli ensiluokkaista. Korjauksen jälkeen viimein kohti etelää ilman enempiä autopulmia. Jäin miettimään, ovatko nämä reissut lopulta ajamisen ja bensakulujen väärtejä. Miten samantapaisen luontovirkistäytymisen voisi toteuttaa jossain lähempänä? Rentoutua ja rauhoittua ainakin sain niin kuin halusinkin, eikä maisemiakaan voinut moittia. Ensi kerralla kuitenkin kumisaappaat jalkaan ja jonnekin muualle. On muuten merkillistä, miten tyynessä äänettömyydessä omasta päästä kuuluvat jurinat laittavat epäilemään, että kansallispuiston erämaahan kantautuisi jonkin kaukaisen voimalan ääni...
muokattu viimeksi 24/3 2018
