Ukk-puisto IX
Urho Kekkosen kansallispuisto Aittajärveltä syyskuussa 2011
- mukana minä
Vaelluskartta: Sokosti - Suomujoki 1:50 000 - Genimap
Reitti
Aittajärvi - Suomujoen varsi
Suomujoen varsi - Porttikoski - Sotavaaranoja - Sarvijoen latva
Sarvijoen latva - Paratiisikuru - Sarvioja - Kaarnepään eteläpuoli
Kaarnepään eteläpuoli - Maantiekuru - Aittajärvi
Matkakertomus
Torstai
Reilun pitkä autoilumatka päättyi viimein Aittajärvelle. Soratieosuus nelostieltä Aittajärvelle oli yllättävän hyvässä kunnossa, itse asiassa paremassa kuin kuin millään aikaisemmalla reissulla. Ajattoman rauhallinen kansallispuiston maisema alkoi heti parkkipaikan reunalta. Vaatteiden vaihtoa, rinkka selkään ja menoksi.
Illan lähestyessä kävelin Suomujoen vartta lounaaseen ja länteen. Polku oli mukava kävellä. Rinkan paino oli jäänyt kahteenkymmeneen kiloon. Jalat olivat kankeanpuoleisia - uusi vuosikymmenkö painoi? Jokivarsi oli kovin kaunista.
Leiripaikan löysin joenmutkan hiekkaniemestä. Miellyttävän avara näköala joelle, tasaista hiekkapohjaa teltalle ja vanhoja mäntyjä. Joen kohina taustalla. Sade pysyi vielä aikomuksena. Teltan pystytystä, illallista, hiljaisuutta. Sitten nukkumaan. Makuupussi oli liiankin lämmin.
Perjantai
Aamiaisen ja leirin purkamisen jälkeen katsoin, ettei yöpymisestäni jää jälkiä, ja jatkoin polkua edelleen. Tuttua tunnelmaa, ruskaa jonkin verran. Ikäänkuin paras väriloisto olisi jo mennyt, jos sitä tänä vuonna oli ollutkaan.
Siikauopajan laavu jäi näkemättä. Tallustin nuotiopaikkojen ohi välillä taukoja pidellen Porttikoskelle asti. Siellä hetki kuohujen ihailua, ja sitten siltaa pitkin yli. Kalliot tarjosivat kauniin lounaspaikan ja reilun mittaisen tauon.
Pian jätin jokivarren polkuineen ja suunnistin kompassin kanssa metsään itään päin. Rauhaisaa nousua, vanhoja puita, puistomaista tunnelmaa. Iso hirvi vähän säikytti, mutta molemmat muutimme hiukan suuntaamme ja saimme olla rauhassa. Muutaman kukkulanlaen jälkeen maasto alkoi laskeutua, ja alempana löysin Sotavaaranojan reunalla kiemurtavan polun.
Kivikon takainen nuotiopaikka oli karu ja tuulisen kylmä. En siinä isommasti pysähtynyt. Lankkusiltaa ylitin kosken kapeikon ja jatkoin itärantaa yhä ylemmäs joen vartta.
Viimein yhytin Maantiekurun suuntaisen polun. Kuljin ohi Sudenpesälle kaartavan risteyksen, vaihdoin muutaman lauseen murtaen suomea puhuvien erittäin ystävällisten vastaantulijoiden kanssa, ja taivalsin hiljalleen ylemmäksi. Seisomakivenselän seutuvilla jätin polun ja kuljin harjanteen laelle. Sieltä avautuva näköala yli Sarvijoen laakson painui syvälle mieleen. Tämä kaikki on ollut täällä iät ja ajat, minä en. Laakso jatkaa olemistaan kauas tulevaisuuteen, minä en.
Rinnettä alas laaksoon. Välillä sateli vettä, mutta nyt oli kunnon vehkeet, joten sillä ei oikeastaan ollut väliä. Hiekkaisa laakso oli kaikessa karuudessaan äärimmäisen kaunis. Kuin huoliteltua puistoa, lyhyeksi leikattua, paikoitellen japanilaistyylistä kivipuutarhaa. Kengistäni jäi jäljet, jotka seuraavat sateet pyyhkisivät näkymättömiin.
Yhä ylemmäs Sarvijokea väsynein jaloin. Tuuli yltyi ja lämpötila laski. Päivän matka oli kasvanut kasvamistaan. Nyt ensimmäinen hieno telttapaikka ja siihen seis. Mutta vaatimustasoni oli mitä oli. Juuri ennen viimeisiä puita löytyi sopiva. Suojaisuutta hiekkaharjanteista, kaunis avautuva maisema ja virtaavaa vettä lähellä. Teltta pystyyn ja illalliselle. Mieli oli hidas, samoin liikkeet. Juuri tätä olin tullut hakemaan.
Yöllä makuupussin lämpö tuntui sopivalta. Varusteiden ja kelin tasapaino oli hyvä.
Lauantai
Aamulla oli hyvä herätä. Tuttujen kiireettömien toimien jälkeen lähdin kiipeämään puronlatvaa ylemmäs kuruun asti, ja lopulta alas Vaulopään ja Ukselmapään väliseen laaksoon. Kiireettä ihailin maisemia. Tuttu sekotus karuutta ja kauneutta. Paratiisikuru sykäytti vehreydellään. Ihmisiä näin etäältä muutaman, mutta väistelin. Lounaspaikan löysin Paratiisikurun pienemmän lammen läheltä, melko lailla tuulelta suojassa.
Sitten vähän matkaa vanhoja jälkiä pitkin pois Paratiisikurusta, ja käännös pohjoiseen. Välillä tihkusadetta, välillä enempikin. Rinkan sadesuoja oli remmeillä kiinni, eikä turhaan. Polku vahvistui ja vei lopulta pois puronvarresta ylemmäs rinteeseen kaartuen kohti Sarviojan tupaa.
Sopulin polkuja oli joka puolella, reilusti enemmän kuin koskaan ennen. Muutaman polkujen tekijänkin näin. Piti ihan ihmettellä, miten paljon ne jaksoivat tallata. Taisi olla niiden runseuden vuosi menossa. Mikähän juttu sekin oli?
Itse tuvan jätin katsastamatta, kun se ei ollut autio. Joen pohjoisrantaa kävelin länteen päin ja nautin siitä, miten jo ensimmäisen nyppylän voima riitti jättämään toiset ihmiset eri maailmaan. Rauhaa ja yksinoloa olin tullut täältä hakemaan, ja niitä sain.
Sadekuurot tulivat harvinaisemmiksi ja matka alkoi taas painaa jalkoja. Arvelin, että etelään kaartavan puron vastarannalta voisi löytyä hieno telttapaikka, ja juuri niin kävikin. Sopivasti purolta näkymättömissä. Vanhat nuotionjäänteet osoittivat, että en ollut arviointineni yksin. Teltan pystytystä ja illallista juuri ennen uutta rankempaa sadetta.
Yöllä sade katosi ja taivas selkeni. Ulkona käydessäni huomasin telttakankaan peittyneen jäähän. Kuu valaisi tienoon hopeiseksi, ja makuupussin sisälleni varastoima lämpö riitti revontulien ihailuun kevyessä vaatetuksessa. Pieni kurkistus maailmaan, jota ei ehkä oikeasti edes ole. Sitten takaisin makuupussiin, jossa lämpö palautui nopeasti. Ehkä se olinkin minä, jota ei oikeasti ole.
Sunnuntai
Aamulla auringon harjanteiden yli nousun odottelua aamupalaa syöden. Lopulta taivaallisen lämmöntuojan säteet sulattivat ja kuivattivat telttaa. Yksinkertaista ruokaa, mutta makoisaa, todella makoisaa.
Pakkasin kamani ja pian kiipesin Kaarnepään eteläpuoliselle harjanteelle maisemia ihailemaan, hengittämään äänettömyyttä ja kirjoittamaan päiväkirjaa. Hiljaisuudessa sielun seinämistä irtoaa karstaa, jota ei pidä säikähtää. Pitää kuunnella vain ja todeta, että itsessä on useita vivahteita.
Moneen kertaanhan näitä samoja tunnelmia on koettu. Ehkä nyt kirkkaammin kuin joskus, rauhallisemmin. Toisaalta nuoruuden eteenpäin puskemisen pursuavan voiman terä oli poissa. Eivätkö viisaus ja voima viihdy samassa kehossa? Joka tapauksessa sain tällä kertaa peilattua sieluani näkyville helpommin kuin joskus.
Sitten alas Maantiekurun laaksoon. Sen verran viistosti, etten vanhoja jälkiäni kohdannut. Pohjoista kohti, hiljalleen alemmas. Lähteiden muuttuessa puroksi pidin lounastauon hitaaseen ja kuuntelevaan tyyliini. Ei ollut kiire mihinkään. Tälle päivälle olisi joka tapauksessa sopivasti käveltävää.
Äänetön metsä vei vähitellen alemmas. Viimein saavuin tutuille Helanderin kotajärven seuduille. Katselin paikkoja, päätin jatkaa edemmäs ja kuljin kahlaamolle asti. Nyt ei näkynyt saappaanraatoja, ei edes kunnollisia sauvoja. Narusysteemikin oli pahasti kuluneen oloinen. Ainakin yksi tukinaru kulki rissoillaan, joten käytin sitä. Vesi oli sukkajalkaan hyytävää. Miten se tuntuikin vielä kylmemmältä kuin ennen? Toisella puolella olin oikein iloinen siitä, että kahlaamisia ei ollut enempää.
Päivällistä söin kivikossa joen partaalla. Iso osa katosi kattilan kipatessa; pienestä olisi selviytyminen kiinni, jos oikeasti jotuisi selviytymään. Onneksi vararuokaa oli sopivasti. Katselin maisemia, viileyttä ja matkaani. Kuuntelin tunnelmiani. Päätin jatkaa autolle asti ja yöpyä jossain levähdyspaikalla.
Niin tein. Tämä oli hyvä reissu. Ja ilmassa oli muutoksen makua.
muokattu viimeksi 18/9 2015
