Ukk-puisto V
Urho Kekkosen kansallispuisto Aittajärveltä syyskuussa 2004
- mukana minä
Vaelluskartta: Koilliskaira 1:100 000 - Karttakeskus
Reitti
Matkakertomus
Maanantai
Säätiedotusten lupailuista huolimatta lähdin matkaan, kun kerran loma oli juuri tällä kohtaa. Ajelin Puolangan kautta Rovaniemelle ja edelleen Sodankylän ohi tutulle Aittajärvelle asti. Kuutuan tie oli edelleen möykkyinen. Illan pimetessä kävelin Suomujoen rantaan, etsin kelvollisen telttapaikan ja pistin teltan pystyyn. Sää oli nukkumaan mennessä mukavan poutainen. Uusi makuupussi tuntui lämpöiseltä.
Tiistai
Aamulla sade ropisi vaihtelevaan tahtiin. Nousin silti ylös ja nautin aamupalan vedellä laimennettuna. Leirin purkuvaiheessa sää alkoi poutaantua ja muuttui oikein mainioksi.
Kahlasin Suomujoen yli kahlausvaijerin kohdalta. Vesi oli arvattavasti hyytävää. Sitten kävelin rauhalliseen tahtiin Maantiekurunojan sivua sopivasti taukoja pidellen. Kauniita maisemia, ruskan värejä, luonnon rauhaa.
Ojan päätyttyä jatkoin Sotavaaranjoen vartta Maantiekurua kohti yhä jyrkkenevillä rinteillä. Tunturikoivikosta löysin sopivan telttapaikan, ja leiriydyin kerrankin reilusti ennen hämärää.
Keskiviikko
Aamu koitti niskojen jumiutumisen värittämän yön jälkeen tuulisena. Aamiaisen jälkeen purin leirin ja kipusin Maantiekurua ylös ja viimein alaskin päin.
Käännyin kulkemaan Lupukkapään rinteitä tunturin eteläpuolitse. Maaruska ilahdutti loistollaan ja poutaakin riitti puolille päivin. Lounastin puron varressa Lupukkapään ja Vaselmapäiden välissä ja aloin kivuta taas ylemmäs kohti Paasjoen latvoille vievää kurua.
Kurun jälkeen kuljin Lupukkapään itäpuolisen laakson poikki tihkusateessa, ja viimein kiipesin Tampakkopään ja Juromapään väliseen solaan. Se olikin vaikeakulkuinen: kivikoita ja jyrkkiä rinteitä. Kumisaappaat tuntuivat painavilta ja vähän kömpelöiltä.
Lopulta poukkoilin väsynein jaloin alas Mustakeron länsipuolisen puron vartta ja leiriydyin metsään puronvarsikanervikkoon. Väsyttävä päivä, mutta kaunis telttapaikka. Jospa huomenna pääsisi tupaan yöksi vähän pienemmän kävelyrupeaman jälkeen.
Torstai
Sateisen yön jälkeen kaunis poutainen aamu. Uni oli ollut virkistävää. Nautin aamupalan katsellen keltaoranssia puronvarsiheinää, vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavia juolukoita, pajujen keltaisuutta ja muita loputtomasti toisiinsa sointuvia sävyjä. Harvinaisen kaunista. Miten voikin olla niin monta yhteensopivaa väriä yhdessä paikkaa. Paikka hengästytti ja painui mieleen.
Metsän halki Suomujoelle, sitten joenvartta koilliseen välillä polulla ja välillä muualla. Purojen ja soiden ylityksissä kumisaappaat olivat paikallaan.
Pidin metsässä välillä pitkän tauon nauttien poudasta ja maapinnan kuivuudesta, rentouduin, annoin väriloiston painua syvälle sisälle ja olin vain. Kirjoittelin ylös muutamia päähän pälkähtäviä ajatuksia:
Jokaisella on oma tiensä, eikä yhden tie voi estää toista kulkemasta. Jos estät, et ole tiellä.
Tie on yksi, mutta eri silmillä katsottuna erilainen.
Mitään ei voi saavuttaa ilman ponnisteluja. Usein se missä nähdään vaivaa ja se mitä saavutetaan ovat eri asioita.
Tehtävänä ei ole vain etsiä tietä, vaan löytää se, ja kulkea sillä. Etsiä, löytää ja kulkea. Jatkuvasti.
Puron pinta muuttuu virtaavasta tyyneksi, ja taas virtaavaksi. Siinä on tie.
Matka Porttikosken autiotuvalle taittui nopasti. Aterian jälkeen kuivattelin tyhjässä tuvassa varusteita ja lepäilin laverilla. Alunperin olin ajatellut yöpyväni täällä, mutta koska päivä ei ollut vielä pitkällä, päätin jatkaa matkaa. Jokin levottomuus vaivasi, oli vaikea olla paikoillaan. En kai osannut olla itseni kanssa sovussa. Mistä lie johtui?
Ylitin Suomujoen Porttikosken siltaa pitkin ja lähdin kulkemaan joenvartta koilliseen. Vähitellen alkoi sataa. Sateen yltyessä vähensin taukoja ja kuljin kulkemistani. Jokeen liittyvissä puroissa oli paljon vettä, ja kumisaappaat olivat niissä tarpeen. Muuten toki olisi ollut parempi kulkea vaelluskengissä.
Loputtomassa sateessa itsekseni lauleskellen kuljin Aittajärvelle asti. Oli jo aika myöhä. Pakkasin märät kamani autoon, vaihdoin kuivaa ylle ja lähdin ajamaan yötä myöten kotia kohti.
Yöliikenne oli hiljaista. Jossain välillä nukuin tunnin levähdyspaikalla, ja aamyön lopulla pääsin perille.
Reissusta tuli lyhempi, kuin olin suunnitellut. Luvatut ja alkaneet sateet kai hirvittivät, ja rinteillä kulkeminen oli raskaampaa kumisaappailla. Mutta eniten kai vaivasi sisäinen levottomuus. En osannut pysähtyä niin pitkäksi aikaa, että olisin päässyt sen yli. Ensi kerralla sitkeämmin. Makuupussin lämpimyys oli ollut hienoa. Ja tottakai sanomattoman kaunis luonto.
muokattu viimeksi 24/3 2018
